Luin juuri erään pohjoiskymenlaaksolaisen opettajakollegani Facebookissa jakaman Hesarin mielipidekirjoituksen (HS 17.2.), jossa jyväskyläläinen filosofian tohtori Pekka Hassinen pohdiskelee ansiokkaasti maamme hallituksen viime aikaisia toimia liittyen sen kaavailemiin työelämälakien uudistamisiin. En ota tässä kantaa minkään yksittäisen poliittisen puolueen ajatuksiin tai toimintaan, koska OAJ on poliittisesti täysin sitoutumaton ammattijärjestö, mutta tuon esille niitä epäkohtia, joita Hassinenkin kirjoituksessaan nostaa esille. Ne koskevat kaikkia julkisen sektorin työntekijöitä, myös meitä opettajia.
Meillä Suomessa, kuten kaikissa demokraattisissa ja sivistyneissä valtioissa, työntekijöillä on yhdistymis- ja kokoontumisvapaus ja oikeus omien etujensa ajamiseen ja puolustamiseen. On ollut jo 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Näin on toki myös työnantajapuolella, hekin ovat järjestäytyneet työnantajajärjestöiksi. Yhteisellä sopimisella on meillä pitkät perinteet, ja eittämättä sillä on saatu hyviä tuloksia niin työnantajien kuin työntekijöidenkin kannalta. Sillä on taattu paitsi työ- myös yhteiskuntarauha.
Nyt hallitus omilla toimillaan horjuttaa tätä vuosien saatossa hyväksi havaittua toimintatapaa ja -kulttuuria ottamalla selkeästi työnantajan roolia. Taustalla vaikuttaa Elinkeinoelämän keskusliiton voimakas lobbaus, jonka hallitus on ostanut ajattelematta, millaiseen tilanteeseen maamme työmarkkinat sen seurauksena ajautuvat. Yhteiskuntarauha on vaarassa ja jo nyt olemme nähneet lukuisia lakkoja ja mielenilmauksia hallituksen toimia vastaan. Tämä tuskin tulee loppumaan.
Tämä on yksinkertaisesti hallitukselta väärä toimintatapa, ja asettaa palkansaajat lähtökohtaisesti heikompaan asemaan suhteessa työnantajiin.
Nykyisen hallituksen pyrkimys saada voimaan laki, jossa meille tärkeä teknologiateollisuus määrittelisi yleisen palkankorotusrajan, jota millään muulla alalla ei saisi ylittää, on pitkä askel yhdessä sopimisen historiassa taaksepäin ja heikentäisi merkittävällä tavalla työntekijöiden mahdollisuuksia kamppailla palkkojensa ja muiden työehtojensa puolesta. Se tarkoittaisi, että julkisen sektorin ja palvelualojen naisvaltaiset alat eivät koskaan voisi nousta ylös palkkakuopasta, jossa ovat. ”Se halvaannuttaisi työmarkkinoita ja estäisi tasa-arvokehityksen”, lataa Hassinen.
Jokainen ymmärtää sen, ettei yli varojen voi jatkuvasti elää ja ikäviä leikkauksia on pakko tehdä talouden tasapainottamiseksi, mutta onko meillä sittenkään tällaiseen työntekijäpuolen polkemiseen varaa? Se voi tulla myöhemmin yllättävän kalliiksi.
Janne Tolvanen
OAJ Kymenlaakson alueyhdistyksen sihteeri